sunnuntai, 15. kesäkuu 2008

Tuleeko totuus lapsen suusta?

Kaikuvatko totuuden helmet pienokaisten huulilta? Olisi todella mukava tietää että onko todellakin niin ruma / kaunis, laiha / lihava kuin hiekkalaatikolla napottava nassikka pulputtaa pieni lapio ojossa.

Mikä on tämän sanonnan takana? Missä on sen totuuspohja? Voidaanko lasten mielipiteitä pitää faktoina?

Eräs asiaa puolustava juttu on se, että pienet lapset ovat täysin viattomia, he eivät osaa valehdella. Mutta mihin voidaan vetää raja sille, milloin lapset oppivat valehtelemaan? Tunnen erään kolmevuotiaan joka päästelee pieniä sammakoita suustaan lähes joka tilanteessa.

Ei... En aijo välittää siitä, kuinka eräs eskarilainen laukaisi minulle että olen "luonnon ruma" ja "luonnollisen lihava". Sillä ei ole mitään merkitystä... Ei niin mitään. Olen hyvä sellaisena kuin olen. Mutta kyllä peilikuvassa on aika lailla korjaamista.. Tuo otsakin...

maanantai, 12. toukokuu 2008

Seuraihminen

Ihminen ei ole koskaan yksin.

Kuulostaa varmaan kummalta, mutta antakaa kun selvitän hieman ajatuskulkuani.
Ihminen on luonnostaan seurallinen. Joku kohottaa varmaan kulmakarvojaan ja aikoo lausua vastalauseen erakkoudesta tai muusta vastaavasta. Tarkoitan, että ihmisellä on aina joku asia johon turvautua. Nämä asiat olen jakanut neljään luokkaan, oman mielipiteeni mukaisesti.

1.tyypin ihmiset hakevat seuraa toisistaan. He ovat seurallisia ja ulospäinsuuntautuneita toisen ihmisen läsnäollessa. Yksinolo tuntuu tuskalliselta, ja pitkä aika ilman ystävää tuntuu hankalalta, ellei mahdottomalta. He hakevat jatkuvasti uusia kontakteja ja suhteita, ja heillä on ystäviä ympäri Suomen ellei maailman.

2.tyypin ihmiset hankkivat seuraa (kuten varmaan arvata saattaa) eläimistä. Heidän aikansa kuluu parhaiten omaa lemmikkiä hoivatessa ja sille puhuessa. Kaikista paatuneimmat eläinystävät viettävät kaiken vapaa-aikansa jos jonkinmoisissa rienoissa turrejensa kanssa, eikä sen syvellisimmille ihmissuhteille jää aikaa. Toivottavasti en nyt loukkaa ketään, mutta heppahullut ovat aina olleet mielestäni jonkin sortin eläinseuraihmisiä. Koulusta suoraan tallille, talli on mun elämä! Tapaavathan he siellä toisia samanverisiä ihmisiä, mutta kaikista parasta aika on oman heinäturvan pilttuussa.

3.tyypin ihmiset rakastavat aikaa jos jonkinmoisten laitteiden ja tavaroiden ääressä. Joku chättäilee tuntemattomien tyyppien kanssa (heille voi puhua mitä tahansa, sillä he eivät voi saada selville henkilöllisyyttäsi *ainakaan kovin helposti*), toinen maalaa kankaalle ja saa kaiken stressin kaikkoamaan jokaisen siveltimenvedon myötä. Tähän "genreen" kuuluvat myös ihmiset, joille jokin harrastus on kaikki kaikessa (musiikin soitto, jokin urheilulaji yms..).

4.tyypin henkilöt saavat tarvitsemansa seuran yksinkertaisesti...itsestään. Tämä on aika erikoinen luokka, mutta mielestäni siihen voisi luokitella esim. juuri ne harvinaiset erakot, luostareissaan mietiskelevät munkit... Lisäksi hyvin huomattava ryhmä on jo aika iäkkään vanhukset. He ovat keränneet elämänsä aikana kauhean kasan muistoja (toivottavasti hyviä) ja niitä he voivat kerrata istuessaan sohvalla eläkettään viettämässä. Tämän tiedän aivan kokemuksesta, ollessani syksyllä koulunjälkeen aina vähän aikaa erään mukavan mummon luona. Silloin ei todellakaan tarvitse enää muuta seuraa kuin itsensä, kun on kultaisia muistoja.

Ovatko päätelmäni aivan väärät? Mihin joukkoon te tunnette kuuluvanne?

Asiasta varpaankynteen, MIKS NÄÄ ULKOASUASETUKSET EI SUOSTU TOIMIMAAN; VAIKKA OON LUKENU OHJEET JA KAIKKI!

*jos joku ystävällinen kertoisi*

lauantai, 10. toukokuu 2008

Minne meni kesä?

Minun ensimmäisen blogini ensimmäinen aihe on aika perinteinen. Kukapa ei rupea puhumaan tuntemattomille ihmisille säästä, kun olo alkaa tuntua hiljaisuuden vallitessa vaivaantuneelta. "On ilmoja pidellyt" on kulunut lausahdus, jota yhäkin viljellään laajasti eri-ikäisten kesken.
    Nyt todellakin voin sanoa, että on ilmoja pidellyt. Vappu oli kuin unelma, aurinko paistoi ja ihokin tuntui saavan hieman rusehtavaa sävyä. Innosta puhkuen ryhdyin kaivamaan kesäisiä vaatteita komeroiden kätköistä ja koettelin uimaveden lämpötilaa isovarpaan kärjellä. Olo oli onnellinen. Nyt tulee kesä!
    Ja mitä vielä.. Koulun taas alkaessa säätkin kylmenivät mielialan laskiessa. Hyvä että kevättakilla tarkeni! Katselin säälien niitä reppanoita, jotka odottivat auringonpalvojan sään jatkuvan koikkaloidessaan pihalla shortseissa kintut kananlihalla (eli kaniksella, kuten eräs kaverini tapaa sanoa).
    Tämä oli varmasti aika halkipuhuttu aihe, mutta antakaa vonkujan valittaa!
Tanssitaan yhdessä aurinko taivaalle. Monet kaipaavat jo jäätelöilmoja!

Minä täällä hei.

Tuleeko totuus lapsen suusta?

Seuraihminen

Minne meni kesä?