Ihminen ei ole koskaan yksin.

Kuulostaa varmaan kummalta, mutta antakaa kun selvitän hieman ajatuskulkuani.
Ihminen on luonnostaan seurallinen. Joku kohottaa varmaan kulmakarvojaan ja aikoo lausua vastalauseen erakkoudesta tai muusta vastaavasta. Tarkoitan, että ihmisellä on aina joku asia johon turvautua. Nämä asiat olen jakanut neljään luokkaan, oman mielipiteeni mukaisesti.

1.tyypin ihmiset hakevat seuraa toisistaan. He ovat seurallisia ja ulospäinsuuntautuneita toisen ihmisen läsnäollessa. Yksinolo tuntuu tuskalliselta, ja pitkä aika ilman ystävää tuntuu hankalalta, ellei mahdottomalta. He hakevat jatkuvasti uusia kontakteja ja suhteita, ja heillä on ystäviä ympäri Suomen ellei maailman.

2.tyypin ihmiset hankkivat seuraa (kuten varmaan arvata saattaa) eläimistä. Heidän aikansa kuluu parhaiten omaa lemmikkiä hoivatessa ja sille puhuessa. Kaikista paatuneimmat eläinystävät viettävät kaiken vapaa-aikansa jos jonkinmoisissa rienoissa turrejensa kanssa, eikä sen syvellisimmille ihmissuhteille jää aikaa. Toivottavasti en nyt loukkaa ketään, mutta heppahullut ovat aina olleet mielestäni jonkin sortin eläinseuraihmisiä. Koulusta suoraan tallille, talli on mun elämä! Tapaavathan he siellä toisia samanverisiä ihmisiä, mutta kaikista parasta aika on oman heinäturvan pilttuussa.

3.tyypin ihmiset rakastavat aikaa jos jonkinmoisten laitteiden ja tavaroiden ääressä. Joku chättäilee tuntemattomien tyyppien kanssa (heille voi puhua mitä tahansa, sillä he eivät voi saada selville henkilöllisyyttäsi *ainakaan kovin helposti*), toinen maalaa kankaalle ja saa kaiken stressin kaikkoamaan jokaisen siveltimenvedon myötä. Tähän "genreen" kuuluvat myös ihmiset, joille jokin harrastus on kaikki kaikessa (musiikin soitto, jokin urheilulaji yms..).

4.tyypin henkilöt saavat tarvitsemansa seuran yksinkertaisesti...itsestään. Tämä on aika erikoinen luokka, mutta mielestäni siihen voisi luokitella esim. juuri ne harvinaiset erakot, luostareissaan mietiskelevät munkit... Lisäksi hyvin huomattava ryhmä on jo aika iäkkään vanhukset. He ovat keränneet elämänsä aikana kauhean kasan muistoja (toivottavasti hyviä) ja niitä he voivat kerrata istuessaan sohvalla eläkettään viettämässä. Tämän tiedän aivan kokemuksesta,  ollessani syksyllä koulunjälkeen aina vähän aikaa erään mukavan mummon luona. Silloin ei todellakaan tarvitse enää muuta seuraa kuin itsensä, kun on kultaisia muistoja.

Ovatko päätelmäni aivan väärät? Mihin joukkoon te tunnette kuuluvanne?



Asiasta varpaankynteen, MIKS NÄÄ ULKOASUASETUKSET EI SUOSTU TOIMIMAAN; VAIKKA OON LUKENU OHJEET JA KAIKKI!

*jos joku ystävällinen kertoisi*